Tässä blogikirjoituksessa Viban punking & whacking -opettaja Emmi kertoo omasta matkastaan tanssijana. Emmi avaa rehellisesti sitä, miten tie balettisaleilta katutanssin pariin ja lopulta punkingin ja whackingin maailmaan ei ole ollut helpoin ja suorin. Teksti avaa verhoa tanssijan arkeen, kamppailuun teknisestä täydellisyydestä, ja siihen, miten Emmi lopulta löysi tavan tanssia omilla ehdoillaan, nauttien ja vapaasti.

*****

Oma tieni tanssijana ei ole ollut missään nimessä mutkaton ja helppo. Olen aloittanut tanssin 4-vuotiaana satubaletissa Oulun Sinikellossa. Pidin ja pidän edelleenkin baletista paljon, mutta en usko, että lajin fyysinen ja psyykkinen vaativuus oli minua varten. En meinannut aina jaksaa keskittyä ja olin myös vähän sellainen ryhmän pelle. Kävin balettitunneilla kuitenkin 15-vuotiaaksi saakka ja koen, että baletin estetiikka ja performatiivisuus elävät monella tasolla edelleen minussa.

Baletin ohessa minulla tuli kokeiltua kaikenlaista muuta, kuten sirkusta ja karatea. 13-vuotiaana kokeilin hip hop -tunteja ekaa kertaa ja pikkuhiljaa se alkoi saada suurempaa jalansijaa teini-iän astuessa kehiin. MTV ja sen musiikkivideot ja erilaiset tanssiohjelmat, jossa muistan nähneeni erilaisia freestyle tanssiskaboja, räjäyttivät tajuntani. Baletti jäi ja tilalle tulivat nyky- ja showtanssi, nykyjazz sekä kaikki mahdolliset katutanssilajit, mitä paikalliselta tanssistudiolta löytyi: hip hop, locking, popping, house, waacking, vogue, breikki. Lukion alkaessa kävin parhaimmillaan viidellätoista tanssitunnilla viikossa. Vanhempani eivät olleet tästä innoissaan, eivätkä tienneet tanssituntien todellisesta määrästä, sillä tietyn tanssituntimäärän jälkeen tunneilla oli könttähinta.

Halusin olla vapaa. Sitä en kuitenkaan kokenut olevani, sillä suurin osa opetustunneista perustui suuresti koreografian opetteluun. Tuntui tosi hölmöltä, etten kaikkien niiden vuosien jälkeen “osannut” tai kokenut vapauttavaksi tanssia vapaasti musiikin tahtiin. Ja vaikka tarjontaan tuli freestyle tunteja, olin todella vakiintunut koreografiaan ja se harmitti minua tosi paljon.

19-vuotiaana muutin Lontooseen tiedon ja kokemuksen janoisena. Aluksi tuntuikin siltä, että maailma oli avoinna. Uutta opittavaa, bättlejä ja jameja oli tarjolla jatkuvalla syötöllä. Keskityin eritoten poppingiin ja hip hoppiin. Paineet olivat kuitenkin suuret ja näin jälkikäteen katsottuna ei skene ollut kaikesta huolimatta millään tasolla turvallinen etenkään naisille tai queer-yhteisöön kuuluville. Naiset tuntuivat olevan aina heikommassa asemassa ja vielä kaiken lisäksi jatkuvan miesten hyväksynnän ja pahimmillaan hyväksikäytön kohteena.

23-vuotiaana muutin takaisin Suomeen opiskelemaan audiovisuaalista viestintää. Jo ennen muuttoa olin käytännössä treenannut itseni henkihieveriin, mutta kävin silti koulussa ja treenasin edelleen parhaimmillaan 5 tuntia päivässä. Suoritin vielä Tokiossa kolmen kuukauden työharjoittelun, jossa myös 10 tunnin työpäivän jälkeen saatoin matkustaa eri kaupunginosaan tanssitunnille. Olin täysin pakkomielteinen ja fiksoitunut treenaamiseen ja tekniikkaan, jonka osasyinä uskon olevan jäänne baletin tekniikkapainoitteisuudesta, neuroepätyypillisyys, ja eritoten muutaman opettajani erittäin myrkyllinen tapa opettaa. Olin monta vuotta todella sairas sekä psyykkisesti että fyysisesti, vaikka onnistuin peittämään sen ympärillä olevilta ihmisiltä täysin. Toivon, että olisin ollut avoimempi.

Whacking tuli kehiin 2018. Ystäväni totesi treenin aikana lajin olevan minua varten, koska olen niin dramaattinen. Pystyin myös yhdistämään monipuolista tanssitaustaani ja se tuntui siltä, kun olisin vihdoin oppinut keinon ilmaista juuri minun sisäistämiä asioita. Opiskelin myös näyttelijäntaidetta 2021-2023, ja tuntui tosi hyvältä saada erilaista näkökulmaa itseilmaisuun ja etäisyyttä etenkin tanssin teknilliseen treenaamiseen.

2023 whackingin yhdistäminen sen alkuperäiseen muotoon punkingiin oli todellinen menestys myös tanssin vapauden löytämisessä. Sen painotus nimenomaan itseilmaisun vapaudessa juuri siinä hetkessä, ei-binäärisyys, yhteiskunnallisten normien rikkominen ja ei-bättlepainotteisuus antoi enemmän tilaa hengittää ja tutkia omaa tanssijuutta. Tuntui myös helpommalta kehittyä ja löytää uutta liikettä itsestä, kun tanssi ei ollut sidoksissa pelkästään disco-, hip hop- tai funk-musaan.

Punking ja siitä kehittynyt whacking ovat klubitansseja, joita sukupuolivähemmistöt ovat kehittäneet. Inspiraation lähteenä ovat olleet mm. vanhat mykkäelokuvat sekä muut klassiset Hollywood-elokuvat sekä niiden tähdet kuten Marlene Dietrich, Greta Garbo ja Gloria Swanson. Yhtenä tärkeänä inspiraationa nähdään myös Väiski Vemmelsääri ja hänen kapellimestariesityksensä, sekä muut piirretyt ja sarjakuvat, joista liikemateriaalia on otettu leikkimielisesti haltuun. Punkingissa nähdään myös taitoluistelusta, baletista ja vanhoista musikaaleista inspiroitunutta liikettä ja estetiikkaa. Ehkä juuri tästä syystä laji on tuntunut itselle kotoisalta. Siinä yhdistyvät rytmi, leikkimielisyys ja esteettisyys.

Myös pukeutumisella on ollut oma merkityksensä. Punking-muoti on ollut “vallankumouksellista”, ei-binääristä ja heijastanut sen ajan pop-, rock- ja punk-kulttuuria. “Flashy” discovaatteet eivät niinkään kuuluneet punking-muotiin, kuten monissa whacking-bättleissä edelleen nähdään suurimman osan kisaajista päällä. Soul Trainilla ja diskon vallankumouksella oli oma vaikutuksensa nimenomaan “discovaatetuksen” vakiintumiseen sekä liikkeen fuusioitumiseen funk-lajien kanssa. Myös New Yorkin klubeilla oli omat vaikutuksensa lajiin, jossa klubitanssijat vaikuttuivat toinen toisistaan.

Alkuperäiset punking-tanssijat ovat tulleet eri kansallisista taustoista ja kulttuureista. ja kaikilla on ollut myös omat vahvuutensa ja tapansa liikkua. On tosi surullista, että lähes kaikki ovat siirtyneet jo ajasta ikuisuuteen. Viktor Manoel (@viktormanoel) on ainoa jäljellä oleva original punker. Olen tosi kiitollinen, että olen päässyt käymään hänen live workshopeilla sekä pop-up online-tunneilla. Hän on todella sydämellinen ja rohkaiseva persoona. Edesmenneitä legendoja ovat: Andrew, Arthur, Michael Angelo, Lonny, Tinker Toy, China Doll ja Billy Starr Estrada.

Kaikesta huolimatta, en ole sitä mieltä, että koreografiatunnit ja bättlet olisivat missään nimessä väärin, tai että en pitäisi hip hop- tai disco-musiikista. Pidän edelleen niistä kaikista yhtä kaikki, mutta en pysty enkä halua rajata tanssijuuttani tai itseilmaisuani koreografian, bättlen tai yhden genren ympärille. Olen tosi onnellinen siitä, miten asiat ovat kääntyneet ja olen pystynyt parantumaan ylikunnosta, vaikka joitakin jäänteitä edelleen on. Olen onnistunut kääntämään tekniikan harjoittelun hyödyksi sen sijaan, että toistaisin opittua liikerataa, tai että se määrittäisi, kuinka taitava olen tanssijana.

Tanssi on opettanut minulle uskomattoman paljon itsestäni ja sen yhteisö antaa antamistaan. Etenkin punking ja whacking -yhteisöissä koen olevani kuin kotonani. Viime vuosina tanssiyhteisöt ovat ottaneet merkittäviä askelia turvallisemman tilan kehitykseen, mikä auttaa meitä kaikkia olemaan oma itsemme. Toki työtä on vielä paljon tehtävänä.

Omilla tunneillani haluan keskittyä nimenomaan terveelliseen tanssi-ilmaisuun, jossa liike on fiilislähtöistä ja itsestä kumpuavaa, ja erilaiset tekniset harjoitteet ovat vain työkaluja, joita voi lisätä pakkiin.

Emmi, Viban opettaja
@emmimiriam