Mitä jos tanssi voisi olla paikka, jossa saat olla täysin oma itsesi – keskeneräinen, vahva ja vapaa samaan aikaan? Tässä blogikirjoituksessa Viban pitkäaikainen oppilas Jonna (@jonnaino) kertoo oman tanssitarinansa.

Minulle tanssi on happy place. Se vie ajatukset kauas arjen käänteistä ja velvollisuuksista ja tuo kehoon lämpöä, virtaa ja rauhaa. Kun tulen tanssitunnille – tai tanssin itsekseni kotona, ulkona tai kisahallilla – ja musiikki alkaa soida, huomio kiinnittyy sataprosenttisesti kehoon, sen liikekieleen ja senhetkiseen tunteeseen.

Joskus tanssi on kepeää, joskus sulavaa, joskus voimakasta, joskus raivokasta. Se riippuu päivästä ja kaudesta. Tanssi ei koskaan jätä. Se jaksaa ilahduttaa, lohduttaa, kasvattaa ja haastaa.

Tanssi on kulkenut mukanani myös kahden raskauden, synnytysten ja pikkulapsiajan läpi – ja pitänyt minut suunnilleen järjissäni noina intensiivisinä vuosina.

“Olis kiva kokeilla yhdessä jotain tanssilajia. Mites dancehall?”

Näistä sanoista alkoi oma tanssillisempi elämäni vuonna 2015, kiitos isosiskoni Jennin. Hän sai idean, että voisimme aloittaa yhdessä uuden harrastuksen. Kumpikaan ei ollut eläessään astunut yhdellekään tanssitunnille, enkä itse rehellisesti tiennyt dancehallista juuri mitään – joitain Major Lazer:n dancehall-henkisiä hittejä olin luukuttanut 2010-luvun alkupuolella.

En osannut tuolloin arvata, että tanssista tulisi minulle yksi keskeisimmistä hyvinvoinnin lähteistä. Olen ikuisesti siskolleni kiitollinen, että hän saattoi minut ja tanssin – ja nimenomaan dancehallin – yhteen.

Tanssi näyttää kropan rajat – ja auttaa puskemaan niiden yli

Tanssikouluksemme valikoitui tuolloin helsinkiläinen studio, jossa Veera “Belle” opetti erityisesti unisex-dancehallia. Viba oli siihen aikaan vasta syntymässä.

Tanssimatkani alku oli rehellisesti sanottuna shokki päälle ja kropalle. 25-vuotiaana, täydellisenä tanssineitsyenä, sukellus dancehallin sulavan liikkeen, musiikin ja rikkaan lajitietouden maailmaan oli haastava. Useimmiten tunneilla minulla oli kaksi vasenta kättä ja oikeaa jalkaa. En muistanut kääntyä oikeaan suuntaan, en osannut askeltaa sulavasti – tai ollenkaan – enkä muistanut yhdenkään stepsin nimeä tai luojaa.

Dancehallin kieli ja kulttuuri tuntuivat ylivoimaisilta maallikolle. Kipuilin kömpelyyteni ja jäykkyyteni kanssa ja podin riittämättömyyden tunteita.

Mutta hold up! Eikö tanssin pitäisi nimenomaan tuoda hyviä viboja ja onnistumisen kokemuksia?

Uskon, että tämä riippuu siitä, mitä tanssilta etsii. Tanssi todellakin tuo hyviä viboja. Mutta ainakin itselleni se on ollut ennen kaikkea kasvumatka. Sellainen, johon kuuluu myös omien rajoitteiden kohtaamista ja niiden yli puskemista.

“Ei kipuu, ei hyötyy”, räppäsi joskus Musta Barbaari – ja omalla kohdallani tämä pätee tanssiin hyvin. Epämukavuusalueelle meneminen on ollut juuri se asia, joka on tehnyt tanssista niin merkityksellistä.

Helsingissä on kansainvälisestikin arvioituna erinomaiset mahdollisuudet tanssia dancehallia ja syventää omaa lajitietoutta, ja olen ottanut ilolla vastaan kaikki vuosien varrella tulleet mahdollisuudet – aina kun lompakko on sen sallinut.

Tanssisali, jossa saa olla oma itsensä

Yksi iso syy siihen, miksi en luovuttanut kroppani kanssa heti alkumetreillä, oli Veera.

Hänen tunneilleen sai aina tulla juuri sellaisena kuin on – sillä lajitietoudella, fiiliksellä ja liikkuvuudella, mikä kulloinkin oli mahdollista. Helpolla tunneilla ei suinkaan koskaan päässyt. Meitä puskettiin kehittymään, tarkentamaan liikettä, syventämään ymmärrystä ja haastamaan itseämme. Se oli – ja on edelleen – minulle tärkeää.

Veeran tuntien myötä pääsin myös pariin otteeseen mukaan messujen esiintymislavoille, ihan aloittelijana. Arvostan noita kokemuksia suuresti, koska niissä oli kyse siitä, että lavalle voi nousta myös keskeneräisenä. Tärkeintä ei ollut täydellisyys, vaan intohimo, rento ote ja kyky olla hetkessä.

Tämä on mielestäni Vibassa ydinajatus. Olen seurannut tanssikoulun matkaa sen alkumetreiltä asti ja ihaillut opettajien ja henkilökunnan sitoutumista lajeihin, oppilaisiin ja hyvän yhteishengen rakentamiseen. Viballe voi tulla yksin tai kaverin kanssa. Sinne voi tulla valmiina tai epävarmana, kokeneena tai täysin aloittelijana.

Tanssisali on paikka, jossa keho saa puhua silloin, kun sanat eivät riitä. Paikka, jossa oma keskeneräisyys ei ole este vaan lähtökohta. Vuosien varrella tekniikka on kehittynyt ja liikkeet sulavoituneet, mutta tärkeintä on ollut jokin muu: suhde itseeni on muuttunut lempeämmäksi. Toki tämä on vanhenemisen luonnollinen sivuoire. 

Älä pelkää aloittaa

Tuntuu hassulta myöntää, että tunnen nyt 35-vuotiaana olevani tavallaan vasta todellisen tanssimatkani alussa, vaikka olen tanssinut nyt yli vuosikymmenen. Vietin vuosia tanssitunneilla ihan vain selviytyen ja yrittäen pitää kropan liikkeessä oikeaan aikaan ja oikeaan suuntaan, mutta nykyään keskityn enemmän omaan ilmaisuun ja liikekieleen – eli siihen, mikä tekee tanssijana minusta minut. 

Jos luet tätä blogia ja mietit tanssiharrastuksen aloittamista, neuvoni on, että mene ja kokeile. Et voi koskaan tietää mihin polku johtaa tai johtaako se mihinkään, mutta jokaisen keho ja mieli ansaitsee tuntea tanssin taian. Älä pelkää sitä, että sinulla ei olisi tarpeeksi tanssitaustaa, lajitietoutta tai kavereita joiden kanssa harrastaa.

Olen itse harrastanut tanssia kaikki vuodet pääosin “yksin” (siskoni lopetti tanssin noin 1,5 vuoden jälkeen), ilman omaa crew’ta tai sosiaalista viitekehystä. Minulle sosiaalisuus on toki tärkeää, mutta haluan tällä rohkaista, että tanssitunnille voi tulla ihan vaan itsekseen, katsomaan miten jalka liikkuu ja miten keho reagoi. 

Tunneilla ollaan yhdessä, mutta jokaisen ykkösfokus on omassa liikkeessä. Äläkä myöskään ajattele, että olisit liian vanha! Vaikka vuodet voivat tuoda liikkuvuuteen rajoitteita, ei ihmisen mieli mihinkään vanhene. Sanoisin, että tanssi nimenomaan nuorentaa ihmistä paremmin kuin mitkään ryppyvoiteet tai seerumit. 🙂 

Kiitos Viballe, että olet ollut turvasatamani niin kauan, ja kiitos, että sain kirjoittaa omasta tanssimatkastani tähän blogiin. Uskon, että tästä tulee vielä hyvä tanssimatka! 

Terveisin,
Jonna @jonnaino